TuureParkkinen Eturyhmäpolitiikkaa, oireidenhoitofokusta, merkantilismia, monopoleja ja kasvuRIIPPUVUUTTA kyseenalaistaen. Juuribugin ratkaisemista ja pelisuunnittelunäkökulmaa ehdottaen. "If you want the truth to stand clear before you, never be for or against."

Työnluontiparadigma – Ihmiskunnan historian hassuin idea?

  • Työnluominen vs. kysynnän ja tarjonnan korrelaation maksimoiminen.
    Työnluominen vs. kysynnän ja tarjonnan korrelaation maksimoiminen.

Työllistämistarpeen tyranniasta, siitä miten kovuus ei ole vahvuutta, miten kasvuriippuvuus estää kasvua ja miten maailma tuhoutuu hupaisiin väärinkäsityksiin. Miksi keskitymme luomaan lisää työtä – sen sijaan että miettisimme miksi kysyntä ei kohtaa tarjontaa?

 

Kunhan vain muistat nämä neljä sanaa: Jobs, jobs, jobs & jobs

Kun kuuntelee poliittista keskustelua vaalien alla (tai oikeastaan milloin vain), pinnalla keikkuu väistämättä yksi sana: ”työpaikat”. Tai jos kärjistetään hieman vähemmän, niin talouspolitiikan ”pyhä kolminaisuus” on ”työllisyys”, ”talouskasvu” ja ”kilpailukyky”. Hallituksia mitataan muun muassa sen mukaan, miten monta työpaikkaa nämä ovat onnistuneet ”luomaan”. Valtaosaa valtion tuista, verohelpotuksista sekä muista porsaanrei’istä ja piilotetummista tulonsiirroista oikeutetaan ja perustellaan niiden vaikutuksella työllisyyteen ja kasvuun.

Mutta eikö ”työ” pohjimmiltaan ole kustannus, jonka tarvetta tehokkaan talousjärjestelmän pitäisi minimoida? Koneellistuminen, automaatio ja muu tekniikan kehitys mahdollistavat työn tuottavuuden paranemisen – eli suomeksi, ne mahdollistavat saman asian aikaan saamisen vähemmällä työllä. Yritysten välisen armottoman kilpailun tarkoitus on ajaa ne tehostamaan toimintaansa mahdollisimman paljon. Reilut sata vuotta sitten taloustieteilijät ja yhteiskuntafilosofit nostattelivat toivoa tulevaisuudesta, jossa ihmisten ei tarvitsisi tehdä maksettua työtä juuri ollenkaan, vaan suhteellisen korkea elintaso olisi saavutettavissa pienellä ihmispanostuksella. Aikaa jäisi perheelle, harrastuksille ja luovalle maailman parantamiselle.

Se, ettemme elä nykyisin sellaisessa maailmassa ei sinänsä välttämättä ole suuri pettymyksen tai huolen aihe: Toki ihmiset voivat myös haluta vielä korkeampaa ostovoimaa vapaa-ajan sijaan. Erikoistumista voi jatkaa pidemmälle: Ihmiset voivat tehdä enemmän palkallista työtä, ostaa enemmän tuotteita ja ulkoistaa isomman osan elämästään muille. Minkä pitäisi särähtää kaikkien korvaan on se, että nykyisin työstä puhutaan kuin se olisi hyödyke tai resurssi, jota toimivan talousjärjestelmän pitäisi tuottaa!

Seuraava lainaus on varsin tyypillinen:

“Fracking Jobs Cost Twice as Much as Green Jobs” … “The most important is the perception that the $100 billion green stimulus program failed to deliver the jobs it promised.”

Suomessakin vertaillaan erilaisia julkisia ohjelmia sen mukaan miten ”tehokkaasti” ne työllistävät ihmisiä. Hassua, eikö? (FtRB 2.3.1, 6.2.5)

 

”Talouden realiteetit” – Mitä vain työn tähden

Eikä tässä vielä kaikki! Kykyämme ratkaista ilmastonmuutosuhan kaltaisia suuria ympäristöllisiä haasteita rajoittaa ratkaisevasti tarve pitää talous kasvamassa hinnalla millä hyvänsä – jotta työllisyys olisi turvattu. Monella tapaa kestämättömiä fossiilisia polttoaineita ei voida verottaa pois käytöstä, koska pienikin öljyn hinnan nousu saattaisi hidastaa talouskasvua ja ajaa länsimaiset kansantaloudet lamaan.

Lisäksi monia ympäristöllisesti haitallisia ja korkeariskisiä hankkeita (esim. Talvivaara, Belo Monte:n suurpato Brasiliassa, liuskekaasuporaukset luonnonsuojelualueilla) oikeutetaan jatkuvasti näiden työllistämisvaikutuksella. (FtRB 3.4)

Kehitysmaidenkaan (vai pitäisikö ennemmin sanoa ”kehittymättömien maiden”?) ei voida antaa kehittyä tuottaviksi ja kilpailukykyisiksi, koska länsimaiden ykkösprioriteetti on ylläpitää omaa kilpailukykyään ja positiivisia vaihtotaseita. Eli suomeksi, tavoite on velkaannuttaa muita kansantalouksia mahdollisimman paljon myymällä näille enemmän kuin näiltä ostetaan. Ja jos suomalaista talouspoliittista retoriikkaa on uskominen, tämä merkantilistinen velkaorjuutus on välttämättömyys, jotta työllisyys saadaan turvattua. (FtRB 3.3, 1.3.4, 2.2.5.3)

Kuten Henry Hazlitt kirjoitti vuonna 1946 (p. 38 & 18):

“Jokainen älykäs työmies pyrkii vähentämään tälle annetun tehtävän aikaansaamiseksi tarvittavaa vaivaa.” … “Kun työllistämisestä tulee päämäärä, tarpeesta tulee toissijainen huolenaihe.” (vapaasti käännetty englannista)

Ehkä vuosisadan päästä ihmiset (jos näitä on vielä elossa) nauravat sille miten järjetön idea ”työn luominen” oikeastaan oli ja miten pitkään tämä paradigma hallitsikaan yhteiskunnallista keskusteluamme. Ehkä he kirjoittavat satiireja ja farsseja siitä, miten pienistä väärinkäsityksistä ja hölmöistä oletuksista johtuva kasvuriippuvuus ja täysin tuottamaton taloussota pitivät kansantalouksia taantumissa ja olivat vähällä ajaa ihmiskunnan tuhoamaan selviytymismahdollisuutensa rajallisella planeetallaan.

 

Missä kykysi kohtaavat maailman tarpeet – Loisitko sinä lisää tiskejä?

Ei niin, etteikö työttömyys olisi vakava ongelma. Pekka Tiainen Työ- ja Elinkeinoministeriöstä arvioi jokaisen työttömän kustannukseksi valtiolle noin 20 000 e pelkästään sosiaalietuuksina ja menetettyinä verotuloina. Mutta nämä tulonsiirtokustannukset ovat pieniä verrattuna työttömyyden varsinaisiin taloudellisiin ja sosiaalisiin kustannuksiin: Juuri mikään ei ole niin lannistavaa ja masentavaa kuin kokemus tarpeettomuudesta – että ei pysty tekemään mitään toisille arvokasta. (FtRB 6.1.1) Ja sitä vastentahtoinen työttömyys käytännössä on. Vaikka sosiaaliturva estää ruumista nääntymästä nälkään, se ei ravitse sielun nälkää tarpeellisuuden tunteelle.

Yhteiskunta, jossa kaikilla on riski ajautua pitkäaikaistyöttömäksi vastoin tahtoaan ja täysin ilman omaa syytä (puhtaasti rakenteellisista ja suhdanteellisista syistä) ja jossa näitä työttömiä tuetaan ansiottomilla tulonsiirroilla ja jossa ”onnekkaat” työlliset palavat loppuun jatkuvasti tiukentuvien vaatimusten alla, on paljon enemmän “pahoinvointiyhteiskunta” kuin “hyvinvointiyhteiskunta”. (FtRB 3.2.4) Tutkimusten mukaan nuoret pelkäävät nykyisin sekä työttömyyttä että työelämää lähes yhtä paljon (erityisesti ”uraputkeen juuttumista”).

On tärkeää, että kaikki pääsevät osallistumaan tuottavaan ja merkitykselliseen työhön. Markkinataloudessa tämä on välttämätöntä, koska markkinatalous edellyttää yksilön ansaitsevan oikeutensa nauttia tuotannon lopputuloksista (hyödykkeistä ja palveluista) tienaamalla ostovoimansa tekemällä jotain tuottavaa. Mutta miksi se, että kaikki pääsevät osallistumaan työn tekemiseen, edellyttää sitä, että työtä pitää aina olla jokin tietty määrä? Miksi se edellyttää, että työtä  pitää ”luoda” lisää aina kun joku keksii tavan tuottaa asioita tehokkaammin?

Edellyttääkö kaikkien osallistumismahdollisuus kotitöihin kotitaloudessa, että ihmisten täytyy alkaa likaamaan enemmän astioita, jos kotitalouteen hankitaan tiskikone? Toki tiskikone mahdollistaa helpommin viiden ruokalajin illallisten järjestämisen, mutta sen ei pitäisi millään tavalla edellyttää niitä. Vaikka kotitöiden määrä vähenee, voidaan silti kaikkien antaa osallistua jäljelle jäävään työhön – ja siten ansaita oikeutensa asua ko. asunnossa. (FtRB 2.3)

 

Johan nyt on markkinat – Eli mistä kapitalismissa olikaan kyse?

Entäs koko kansantalouden ”tiskivuorot”? Miksi ne eivät jakaudu ihmisille näiden ansaintatarpeiden mukaan?

Markkinataloudessa resurssit ohjautuvat eri käyttöihin yksilöiden (ja näiden luomien organisaatioiden) vapaasti tekemien valintojen pohjalta. Tuotannon ja kulutuksen tasapainottuminen kuin itsestään tällaisessa järjestelmässä perustuu kysyntään ja tarjontaan ja niiden avulla toimiviin hintamekanismeihin: Kun jostain on pulaa, sen hinta (palkkio sen tarjoamisesta/tuottamisesta ja kustannus sen hyödyntämisestä) nousee, kunnes ihmisten halu tuottaa sitä (tai tarjota ko. tyyppistä työtä) ja ihmisten halu kuluttaa sitä on taas tasapainossa – ja vice versa. (FtRB 1.1.6)

Monilta tuntuu unohtuvan se matemaattinen fakta, että kauppatransaktiot ovat kaksipuolisia, eli aina on myyjä ja ostaja. Ei voi myydä jos kukaan ei osta. Ja viimekädessä kaikki tuotanto on kuluttamista varten: Ei ole järkevää tuottaa jos kukaan ei halua ”kuluttaa” lopputuotosta – eli suomeksi, hyödyntää tuotosta tai nauttia siitä. Lopulta ihmiset ostavat työtä (ja riskinkantoa ”pääoman” kautta) toisiltaan tuotteiden ja palveluiden muodossa. Yritykset ovat tässä prosessissa vain välikäsiä – kilpailevia organisatorisia muotoja tuotannon järjestämiselle. Ne ostavat työtä vain, jos uskovat tuotoksille olevan kysyntää. (FtRB 1.1.4, 1.1.9, 1.3.3)

Työttömyys – se että osalla ei ole mahdollisuutta osallistua ollenkaan tuottavaan työhön, vaikka näillä olisi halu kuluttaa tai investoida enemmän – on isomman luokan markkinahäiriö (”market failure”), suoranainen markkinafiasko. Silti valtavirtataloustieteessä vähintään 4-6 %:n ”NAIRU-työttömyyttä” (l. ”luonnollista” työttömyysastetta) pidetään väistämättömänä. Eikä nykyiselle taantumallekaan mukamas oikein voi tehdä mitään. Tai ainakaan mitään, joka ei edellyttäisi valtion lisävelkaantumista ja pahentaisi ”kestävyysvajettamme”. Työttömyys ja talouden dramaattinen syklisyys on käytännössä hyväksytty luonnonlakeiksi. (FtRB 3.1)

 

”Teen sen minkä aikamies vain voi” – Älä syytä yksilöitä vaan insentiivejä

Jos kysyntä todella kohtaisi tarjonnan, tahattoman pitkäaikaistyöttömyyden pitäisi olla lähes mahdottomuus. Ainakaan sen ei pitäisi olla välttämätöntä. Jos markkinat todella pyrkisivät kohti tasapainotilaa, niin ansaintamahdollisuudet (erityisesti työ) pyrkisivät jakautumaan ihmisille näiden kulutus- ja investointihalujen mukaan – edes pitkällä aikavälillä. Tämä tarkoittaisi käytännössä sitä, että jos joku on väliaikaisesti työttömänä (tahallaan tai tahattomasti), tämän mahdollisuudet päästä takaisin tekemään tuottavaa työtä pitäisivät parantua sitä mukaa, mitä pidempään tulottomuus jatkuu. Mutta tilanne on nykyisin juuri päinvastainen: Työttömyys jatkuessaan lisää jatkuvasti henkilön riskiä jäädä pitkäaikaistyöttömäksi. (FtRB 2.3, 4.1.1) Työmarkkinamme ovat nykyisin suoranainen ”syrjäytymiskone”!

Tämän lisäksi hyvin harvoilla työntekijöillä on halutessaan oikeasti mahdollisuus tehdä vähemmän töitä (tehdä lyhyempää työviikkoa, ottaa lisää palkatonta lomaa, ottaa vastuulleen vähemmän asiakkaita, pitää sapattivapaa, jne.) ilman että tämä johtaa suurempaan riskiin pudota pois työmarkkinoilta pysyvästi. Tämän seurauksena kulutuksellinen ”downshiftaus” ei pääse johtamaan ”downshiftaukseen” työnteon suhteen. Ja kulutushalujen hiipumisen seuraus on se, että kasvava osa ihmisistä ei pääse osallistumaan talousjärjestelmään – tuottamaan ja kuluttamaan – lähes ollenkaan. Muut päätyvät velkaannuttamaan näitä liikasäästäessään taatakseen oman taloudellisen turvallisuutensa.

 

Kovuus ei ole vahvuutta – Turvallisuus ei tule muutosta estämällä

Suuri osa tästä työmarkkinoiden jäykkyydestä on keinotekoista. Eturyhmäjakoinen yhteiskuntamme on pyrkinyt vuosikymmeniä luomaan turvallisuutta estämällä muutosta – jäykistämällä ja monesti rajoittamalla muiden vapautta. Se on yrittänyt olla ”vahva” olemalla ”kova”.

Valitettavasti tämä ei toimi. Ei ainakaan maailmassa, jossa teknologiat kehittyvät turbulentisti ja jossa haluamme antaa ihmisille vapauden päättää omasta kulutuksestaan. Jos haluamme pitää työpaikkamme ennallaan (samoina ja ”samankokoisina”), olisi pidettävä ennallaan myös ihmisten kulutusvalinnat ja estettävä teknologiaa ja yritysten rakenteita kehittymästä. Lasi on haurasta koska se on kovaa. Kun ei ole joustovaraa, ainut mahdollisuus antaa periksi törmäystilanteissa on sirpaloituminen. Pienikin kiihtyvyys aiheuttaa valtavan hetkellisen paineen. Sen sijaan sopeutumiskyky on kestävintä turvallisuutta. Sopivasti joustavat systeemit voivat jopa hyötyä ja kehittyä epävarmuudesta ja shokeista. Esimerkiksi luonto on tällä tavalla ”antifragiili”. (FtRB 3.1)

Ammattiliittoinstituutio on onnistunut myymään meille ajatuksen, että kovuus on vahvuutta ja että taloudellinen turvallisuus on sitä, että ihmisten tulot eivät vaihtele. Mutta tulojen kronologinen vaihtelu on taloudellisen turvallisuuden kannalta täysin epäolennaista. Odotettavissa olevat pidemmän aikavälin kokonaistulot ratkaisevat. Esimerkiksi, sillä ei ole mitään väliä, ovatko ensi viikon tulosi 0 e vai 3000 e, jos tiedät tienaavasi seuraavan kolmen vuoden aikana yhteensä vähintään 100 000 e. Se, että vaikeutetaan yritysten mahdollisuutta vähentää ostamansa työn määrää, vain lisää turvattomuutta: Saatat saada pitää tulosi eläkkeelle asti – tai saatat menettää ne ensi viikolla ja jäädä tukien varaan loppuiäksesi. Sen sijaan se että maksimoidaan ihmisten kyky säilyttää edes osa työstään (ansaintamahdollisuuksistaan) ja/tai päästä työttömänä takaisin työmarkkinoilla tekisi yksilön kumulatiivisista kokonaistuloista paljon ennustettavampia. (FtRB 3.3.1, 3.3.3, 2.2.3.1)

Jos haluaisimme pitää työpaikkamme muuttumattomina (luoda ”staattista turvallisuutta”), pitäisi myös kontrolloida ihmisten kulutustottumuksia ja estää teknologiaa kehittymästä. Sitä tuskin kukaan haluaa?

 

Vapaus toimisi, mutta kun peliteoria – Työntekijöistä täytyy olla kilpailua

Mutta keinotekoisten jäykkyyksien poistaminen ei ihan vielä riitä. Yritykset pyrkisivät silti keskittämään työtä harvoille – ihan vain minimoidakseen kiinteitä työntekijäkohtaisia kustannuksiaan (hallinto, koulutus, rekrytointi jne.). Voidaan sanoa, että tässä on kyseessä eräänlainen ”peliteoreettinen ulkoisvaikutus”: Toimintatapa, joka on yksittäiselle yritykselle tehokas, johtaa työmarkkinoilla (”vangin dilemman” kaltaiseen) asetelmaan, joka johtaa tehottomaan lopputulokseen: Jokaisella on intressi velkaannuttaa muita ja pitää näitä työttöminä turvatakseen oman taloutensa.

Työn verotuksen pääfokuksen pitäisi olla siinä, että työn jakaminen useamman ihmisen kesken tehdään mahdollisimman helpoksi ja kannattavaksi. Keinoja ja aikaväliä, joilla työtä voidaan jakaa, ei saa rajoittaa, sillä jokaisella alalla ja työtyypillä on oma luonteensa ja omat rajoitteensa. Työttömänä tai sapattivapaalla olleen palkkaaminen täysipäiväiseen tehtävään jo työllisen hakijan sijaan on myös ”työn jakamista” keskipitkällä aikavälillä. Yritysten välinen kilpailu voisi löytää tehokkaimmat tavat ”jakaa työtä”, jos vain työn ”liikakeskittämiselle” harvojen niskaan saadaan sopiva ”haittavero” (tai jos pitkäaikaistulottomuuden pelkoa on joskus tulevaisuudessa varaa vähentää tarpeeksi esim. perustulotyyppisellä ratkaisulla – nykyelintasolla ja ilman maan verotusta siihen ei ole varaa). (FtRB 4.1.2, 4.1.6.2)

Samalla se, että saataisiin aikaan kilpailua työntekijöistä riippumatta työn kysynnästä lisäisi merkittävästi työntekijöiden valinnanvaraa ja estäisi kenenkään sortamista työmarkkinoilla – ilman yksityiskohtaista regulaatiota tai rajoitteita. Yritysten välinen kilpailu hyödyttää ulkopuolisia vain, jos näistä on kilpailua – eli toisin sanoen näillä ulkopuolisilla on valinnanvaraa. Tällä hetkellä sitä ei valtaosalla työntekijöistä ole, ja rajoitteet vain vähentävät sitä entisestään. (FtRB 3.2.2, 1.1.9)

 

Pakko ei auta – Kasvuriippuvuus estää kasvua

Joka tapauksessa tavoite ylläpitää tiettyä kokonaiskysyntätasoa, vain jotta kaikki pääsisivät osallistumaan talouteen, on varsin huvittava. Se on vain oireidenhoitoa sille, että kysyntä ei oikeastaan ole koskaan kohdannut tarjontaa yksilötasolla työmarkkinoilla – sille että työ on kvantittunut ”työpaikoiksi”, eli että käytännössä ihminen on työn yksikkö.

Jos kysyntä ja tarjonta saadaan oikeasti kohtaamaan kokonaiskysynnästä riippumatta, meillä on kasvuriippumaton talousjärjestelmä, joka myös mahdollistaa juuri niin paljon kasvua kuin ihmiset oikeasti haluavat. Ironisesti, nykyinen kasvuriippuvuutemme, jatkuva pitkäaikaistyöttömyyden pelko sekä sen aiheuttama taloudellinen epävarmuus ovat suurimpia esteitä kasvulle! (Alkoholisteilla ei ole parhaat bileet, eikä epätoivoisuus noin ylipäänsä lisää onnistumismahdollisuuksia.) (3.1.1, 2.3.2)

Kasvuriippumattomassa talousjärjestelmässä ei ole mitään esteitä asettaa ympäristöhaitoille sopivia haittaveroja ja huutokaupata kestäviä määriä käyttöoikeuksia rajallisille luonnonvaroille. Tällöin ei myöskään ole tarvetta nykyiselle taloussodalle, jossa valtiot yrittävät pitää toisiaan velkavankeudessa. Kehitysmaidenkin voidaan oikeasti antaa kehittyä ja kerryttää paikallista omaa pääomaa, ja tämä olisi myös rikkaiden valtioiden edun mukaista. (FtRB 3.4, 3.3)

 

”Mutta kun työtä ei vain riitä!”

Entäs sitten jos ”työtä vain ei ole tarpeeksi”? Pitääkö työnjakamiskannustimet tehdä niin voimakkaiksi että työtä ”pakkojaetaan” ja ihmisiä pidetään vastentahtoisesti alityöllisinä? Ehdotetaanko tässä ”Ranskan mallia”, jossa ahkeruus tehdään laittomaksi?

Ei ole mitään syytä estää ihmisiä tekemästä enemmän työtä, jos näillä riittää kulutus- ja riskinkantohaluja. Mutta jos kokonaiskysyntä jää kroonisesti alle kokonaistarjonnan, on työtä vaikea saada jakaantumaan vapaaehtoisesti. Lisäksi KORKOTASON on siis oltava kohdallaan!

Seuraavassa tekstissä käsittelen sitä,

  • miten kokonaiskysynnän ja tarjonnan pitäminen tasapainossa on korkotason tehtävä,
  • miten korkojen nollaraja on ”pääoman minimipalkka”
  • miten ”luotto” ei ole rahan lainaamista eikä korko ole ”vuokraa rahasta”
  • miten ”vaihdonväline” on erittäin harhaanjohtava viitekehys rahalle
  • miten kukaan ei tunnu kysyneen, mistä pääoman tuottovaatimus tulee – tai mitä pääoma ylipäänsä on ja
  • miten yritykset ja investoinnit voivat olla kannattavia tappiollisina.

Kärsimätön voi lukea lisää työstä, pääomasta, maasta, rahasta ja monista muista talouden paradokseista, harhaanjohtavista termeistä sekä yksinkertaisista ratkaisuista haastaviin ongelmiin osoitteessa rootbug.org ja vastajulkaistussa kirjassa ”Fixing the Root Bug: The Simple Hack for a Growth-Independent, Fair and Sustainable Market Economy 2.0” (Kindle, iBooks, painettu). ”FtRB”-viittaukset tässä kirjoituksessa viittaavat kyseisen kirjan lukuihin, joissa teemaa käsitellään tarkemmin.

Kirjasta löytyy varmasti kiintoisia lukuja kaikille, joita kiinnostaa taloudellisten, sosiaalisten tai ympäristöllisten haasteiden pohtiminen ja ratkaiseminen. Väitösaiheita tarjotaan roppakaupalla monille eri tieteenaloille. (FtRB 5.3.1, 5.1) Myös sci-fi- ja jännityskirjailijoille riittää varmasti inspiraationlähdettä. Erityisesti ”työnluontiparadigmassa” riittää huumoria revittäväksi standup-koomikolle, jos kuudellekin.

Valitettavasti kirjaa ei tällä hetkellä ole saatavilla suomeksi.

Samaa asiaa videomuodossa:
http://bit.ly/ZcPgCO

Sopii jakaa!

Seuraa Root Bug:ia:
Twitter: @TheRootBug
Facebook: .com/TheRootBug
YouTube: .com/DaRootBug

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

5Suosittele

5 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (5 kommenttia)

Käyttäjän roopeluhtala kuva
Roope Luhtala

"Minkä pitäisi särähtää kaikkien korvaan on se, että nykyisin työstä puhutaan kuin se olisi hyödyke tai resurssi, jota toimivan talousjärjestelmän pitäisi tuottaa!"

Hyvin sanottu.

"Eli suomeksi, tavoite on velkaannuttaa muita kansantalouksia mahdollisimman paljon myymällä näille enemmän kuin näiltä ostetaan. Ja jos suomalaista talouspoliittista retoriikkaa on uskominen, tämä merkantilistinen velkaorjuutus on välttämättömyys, jotta työllisyys saadaan turvattua."

Ainakaan Suomen valtio ei "velkaorjuuta" muita valtioita, vaan velkaantuu itse kovaa vauhtia. Velanotto on aikaistettua hyvinvoinnin kasvua, joten rationaaliset äänestäjät kannattavat velkaantumista, sillä velat jäävät jälkipolvien maksettavaksi. Perustuslakiin tulisikin säätää velkaantumiskielto, sillä velkaantuminen syrjii tulevia sukupolvia.

"Pitääkö työnjakamiskannustimet tehdä niin voimakkaiksi että työtä ”pakkojaetaan” ja ihmisiä pidetään vastentahtoisesti alityöllisinä?"

Ei mielestäni tarvitse.

Työlle on aina kysyntää ja sitä riittäisi kaikille halukkaille, jos valtio vain luopuisi työn verottamisesta, työmarkkinoiden turhasta sääntelystä (mm. irtisanomisrajoitukset), työllistämisbyrokratiasta ja sosiaaliturvajärjestelmän aiheuttamista työllistymisen negatiivisista kannustimista.

Käyttäjän TuureParkkinen kuva
Tuure Parkkinen

Kuten tuossa perään totesin, pakkojakaminen ei ole tarpeen: Työlle on kysyntää, JOS KORKOTASO ON KOHDALLAAN! Viime kädessä ihmiset ostavat työtä toisiltaan tuotteina ja paveluina - yritykset (kilpailevat organisatoriset muodot) ovat vain välikäsiä tässä prosessissa. (Yrityksillä ei ole työlle intrinsistä "utiliteettikäyrää".) Ei voi myydä jos kukaan ei osta.

Jos korkotaso on liian korkea voi ihmisillä olla halua säästää enemmän rahallisesti kuin toisilla on jäädä velkaa, eli ihmisillä olla enemmän halua tarjota työtä kuin niillä on ostaa sitä tuotteina ja palveluina. Jos ihmisillä on halua säästää enemmän kuin sillä hetkellä tarvitaan reaalisiin investointeihin, vaikka talletusten reaalinen korkotaso on jo -2% (kuten se tuossa oli useamman vuoden), pitää korkotason pystyä menemään vielä enemmän negatiiviseksi. Korkojen nollaraja on riskittömän pääoman minimipalkka.

Tästä lisää seuraavassa kirjoituksessa, nettisivuilla ( http://rootbug.org/how-could-it-be-solved/taxing-m... ) sekä kirjan Fixing the Root Bug luvuissa:
1.1.6 The ‘Market Forces’ – How Prices Balance Supply and Demand
1.1.8 Labor and Capital (and Land?) – The Factors of Production
1.3.3 The Circular Flow of Income – Consumption, Saving and Investing
2.2.5.2 Monetary Policy – You Can Pretend It’s About the Money Supply
4.2.1 Eliminating the Zero Lower Bound with a Higher Inflation Target, Or by Eliminating Cash
4.2.1.1 The ZLB Is the Minimum Wage of Capital, Nominally Maintained by Physical Cash

Ja koko rahajärjestelmästä lisää tässä videossa:
https://www.youtube.com/watch?v=KLqYnW1RmDE

Käyttäjän TuureParkkinen kuva
Tuure Parkkinen

Velkaantumiskysymyksessä pitää erottaa toisistaan VALTION velkaantuminen ja koko KANSANTALOUDEN velkaantuminen. Suomen valtio kyllä velkaantuu, mutta se joutuu tekemään sitä juurikin mahdollistaakseen yksityisen sektorin liikasäästämisen. Tämä velka ei siten ole "tulevien polvien kustannuksella", koska se on valtion velkaa kansalaisilleen. Mutta juuri siksi sellaisten rahallisten liikasäästöjen mahdollistaminen onkin aikamoista kusetusta (: Sen lisäksi tällainen jatkuva valtion velkaantuminen kasvatta yksityisen sektorin säästöjä, joiden vastineeksi ei oli yksityistä velkaa, mikä kyllä risää hyperinflaatioriskejä pikkuhiljaa (koska valtion verotuskyky on joustamaton), vaikkei suoraan deflaatiopaineita helpotakaan: FtRB luvut:
2.2.6 Post-Keynesian Solutions – Ignore Hyper-Inflation Risks and Guarantee Jobs
1.2.3 Money as Credit – Real Wealth vs. Virtual/Fiduciary Wealth

Ihmiskunta ei voi rahallisesti velkaantua "tuleville sukupolville", sillä kaikki velka on jollekin nykyiselle taholle (luonnonvaroja tuhoamalla toki voidaan kusta jälkipolvien pakkiin). Kansantalous voi velkaantua nettomääräisesti vain ulkomaille:
1.3.2 In a Closed Economy, Net Monetary Wealth Is Zero – Total Real Wealth Depends On Future Consumption and Capital Intensity (and Monopolies)

"Kehitysmaiden velkaannuttamisella" tarkoitin jatkuvasti ylijäämäisen vaihtotaseen tavoittelua. Tällä hetkellä vaihtotase on hieman negatiivisella, mutta sen sietäisi ollakin, kun vaihtotase on oli tuossa lähes 10 v keskimäärin 6 % BKT:stä plussalla.
http://www.tradingeconomics.com/finland/current-ac...

Mutta tavoite tuntuu olevan saada se vaihtotase takaisin sinne +6 %:iin. Tämä on globaalisti täysin kestämätöntä merkantilismia. Sama mikä pätee yksilöiden välillä pätee kansantalouksienkin välillä: ei voi myydä jos kukaan ei osta ja kaikki velka on aina jollekin ;) Vaihto- ja kauppataseiden ymmärtäminen (ja se, miten ne on nollasummapeliä) ois aika olennainen asia, jos halutaan ratkaista globaaleja talousongelmia. FtRB luvut:
1.3.4 Foreign Trade: Current Accounts Are Also a Zero-Sum-Game – Comparative Advantage vs. Absolute Advantage
2.2.5.3 Competitiveness Politics – Just Indebt Other Nations Further
3.3.1 Solving Poverty for Good – Ending the Economy War

http://rootbug.org/why-does-it-need-solving/global...

Käyttäjän VelluHeino kuva
Vellu Heino

Pidin kyllä kirjoituksestasi..siinä oli jotakin "uudenlaista" näkökulmaa.

Työhön ja työn tekemiseen kuitenkin sen verran sanon,että koko ajatushan lähtee ikivanhasta sanonnasta.."Ken ei työtä tee,ei syömänkään pidä".

Toinen ongelma tulee syvemmältä,mutta aivan yhtä fundamentaalinen asia kuin ensimmäinenkin ja se menee näin:

Ihmisen tähänastiseen historiaan on vaikuttanut se tosiasia,ettei materiaalinen tuotanto ole ollut riittävä tyydyttääkseen kaikkien todellisia tarpeita.Pöytä on ollut katettuna vain harvoille niistä monista,jotka olisivat halunneet istua alas ja syödä.Vahvimmat ovat pyrkineet turvaamaan oman paikkansa,mikä tarkoittaa sitä,että he ovat joutuneet estämään toisia saamasta paikkojaan.

Rakkaus on kuitenkin ihmiskunnan korkein ja vaikein saavutus.Tästä syystä ihmiskunnan arvokkuus ei tahriinnu siitä,etteivät he jotka saattoivat istua pöydän ääressä,ja nauttia hyvästä elämästä, halunneet jakaa omastaan,vaan käyttivät väkivaltaa niitä ihmisiä kohtaan,jotka uhkasivat heidän etuoikeuksiaan.Tämä voima oli usein valloittajan fyysistä voimaa,jolla enemmistö pakotettiin tyytymään osaansa.Fyysistä voimaa ei ollut kuitenkaan aina saatavilla tai sitä ei ollut riittävästi.

Täytyi siis hallita ihmisten mieliä saadakseen heidät pidättäytymään käyttämästä nyrkkejään.Tämä ajatuksiin ja tuntemuksiin ulottuva kontrolli oli harvojen etuoikeuksien säilyttämisen kannalta välttämätöntä.Etuoikeutettujen mielet vääristyivät tässä prosessissa kuitenkin aivan samalla tavalla kuin tavallisten kansalaisten mielet. Vankia tarkkaileva vartija muuttuu itsekkin lähes yhtälailla vangiksi. "Valittujen" piiriin kuulumattomia hallitseva "eliitti" joutuu omien rajoituspyrkimystensä vangiksi.

Tällä tavoin sekä hallitsijoiden että hallittavien mielet harhautuvat sivuun keskeisestä inhimillisestä päämäärästään,joka on tuntea ja ajatella inhimillisesti,käyttää ja kehittää ihmiselle luontaisia järjen ja rakkauden voimia,joiden kehittämisen sivuuttaminen tekee ihmisestä ramman.

Noin..koitan esittää sinulle jotain uutta näkökulmaa työhön liittyen,katsotaan tärppääkö se yhtään samoin kuin oma kirjoituksesi minun kohdalla.

Käyttäjän TuureParkkinen kuva
Tuure Parkkinen

Kiitos kommentista! Ja pahoittelen viivästynyttä vastausta.

Niin: markkintalouden ideahan on se, että ihmiset joutuvat kontribuoimaan itse omalla panoksellaan, jos haluavat osan sellaisen tuotannon tuloksista, josta muille on pitänyt maksaa. Toisaalta myös protestanttinen työetiikka on meillä tiukassa, eli työstä ja säästäväisyydestä on tullut jopa itseisarvo.

En ihan usko tuohon teoriaan, että maallinen tuotanto ei olisi riittänyt kaikkien tarpeisiin. Tarpeethan ovat aina jossain määrin suhteellisia. Mutta etuoikeuksista ja niiden suojelemisesta on aina ollut kysymys. Erityisesti tämä pätee maanomistukseen ja ihmisten omiin työpaikkoihin sekä erinäisiin tekijöihin, jotka näihin osallistumiseen antavat oikeuden. Ja ihmiset ovat kyllä todella hyviä oikeuttamaan itselleen etuoiketensa - siten jäävät helposti niiden vangeiksi, kyllä.

Tässä tilanteessa se etuoikeuksien suojelu tosin alkaa jo sahata etuoikeutettujen omaa nilkkaa ihan materiaalisestikin, kun isompi ja isompi osa ihmisistä putoaa kokonaan pois tuottavasta toiminnasta. Se että ylläpidetään tuloeroja etuoikeuksilla vain antoi näille isomman siivun "tulokakusta". Jos halutaan kaikille oikeasti kestävää turvallisuutta ja kehittyvä yhteiskunta, pitää maksimoida kaikkien valinnanvara ja riippumattomuus yksittäisestä asemasta. Ja se vaatii etuoikeuksien karsimista. Mutta kaikkien etuoikeuksien karsiminen on (ainakin pidemmällä aikavälillä) kaikkien etu.

Toimituksen poiminnat