Pääoman minimipalkka ja rahan väärinkäsitys

Miten liikasäästäminen pitää muita velassa, miten työtä ei voi tehdä talteen, miten korkojen nollaraja on pääoman minimipalkka ja miten yritykset voisivat jopa olla kannattavia tappiollisina.

(”FtRB”-viittaukset tässä kirjoituksessa viittaavat kirjan ”Fixing the Root Bug” lukuihin, joissa kohdan teemaa käsitellään tarkemmin.)

Entä jos työtä ei ole tarpeeksi?

Edellisessä kirjoituksessa yritin kyseenalaistaa vallitsevaa työnluomisparadigmaa, ja kysyin, miksi yritämme luoda työtä sen sijaan että miettisimme, miten kysyntä saadaan oikeasti kohtaamaan tarjonta.

Joustavuuden puute on osa ongelmaa, mutta entäs sitten jos ”työtä vain ei ole tarpeeksi”? Pitääkö ”työnjakamiskannustimet” tehdä niin voimakkaiksi että työtä ”pakkojaetaan” ja ihmisiä pidetään vastentahtoisesti alityöllisinä?

Ei ole mitään syytä estää ihmisiä tekemästä enemmän työtä, jos näillä riittää kulutus- ja riskinkantohaluja. Mutta jos kokonaiskysyntä jää kroonisesti alle kokonaistarjonnan, on työtä vaikea saada jakaantumaan vapaaehtoisesti. Millä markkinamekanismilla kokonaiskysyntä ja -tarjonta saadaan pysymään tasapainossa?

Vastaus: korkotasolla! (FtRB 1.1.6, 1.1.8, 4.2.1)

Toisin kuin meille on kaikille pienenä opetettu, ”velka” ei ole ”lainattua rahaa” ja ”korko” ei ole ”vuokraa rahasta”. Koko ”vaihdonväline” –viitekehys rahalle on oikeastaan ihmiskunnan historian suurimpia väärinkäsityksiä. Se ei ole riittävä kuvaus rahasta, koska rahaa voi myös säästää tulevaa kulutusta varten. Ja juuri ihmisten halu siirtää ostovoimaansa rahan avulla tulevaisuuteen määrittää rahan ”kysyntää”.

Ei ole vaihdonvälinettä – on vain luottoa

Ns. ”rahan kvantiteettiteoria” olettaa että vaihdannan kokonaismäärällä olisi jokin suora suhde rahan ”kysyntään” ja arvoon. Tämä on ehkä ihmiskunnan historian surkeimpia teorioita – eli täysin epärealistinen oletus siitä, miten ihmiset käyttäytyvät rahan suhteen. Se, että ”vaihdonväline”-ominaisuuden kylkeen lisätään ”arvon säilyttyjä” –rooli, vain lisää väärinkäsityksiä entisestään: Koko maailmantalous ei voi ”säilöä arvoa” tai ”tehdä työtä talteen” rahallisesti. Raha ei itsessään (ei seteleinä eikä ”talletuksina”) ole kovin ravitsevaa, eikä siinä voi asua. Yksilölle tämän hallussa oleva raha – kaikentyyppinen raha – viimekädessä edustaa aina odotettuja tulevia hyödykkeitä ja palveluita muilta; tavallaan valtaa muiden työhön. (FtRB 1.2.3, 1.3.2) Esimerkiksi Alfred Mitchell-Innesin (1914) ”rahan luottoteorian” mukaan raha aina edustaa saatavia joltain taholta (”credit”). Tämä teoria kuvaa paljon paremmin ihmisten käyttäytymistä rahan suhteen ja karsii paljon ”vaihdonväline”-teorian mystiikkaa ja epämääräisyyttä.

Kvantiteettiteoria on aina ollut (jopa kultakolikoiden aikaan) parhaimmillaankin karkea yksinkertaistus, sillä ihmisten halu pitää hallussaan likvidejä rahallisia säästöjä voi vaihdella suuresti. (Ei voi olettaa, että se olisi edes pitkällä aikavälillä aina esim. ”noin kahden kuukauden palkka”.) Mutta elektronisen rahan aikana ko. teoriassa ei ole enää mitään logiikkaa. Vielä vähemmän siinä on empiiristä selityskykyä – vahvana vastaesimerkkinä toimii vaikka Japanin viimeiset 20 vuotta.
http://www.tradingeconomics.com/japan/gdp-growth
http://www.tradingeconomics.com/japan/money-supply-m1
http://www.tradingeconomics.com/japan/inflation-cpi

Ensinnäkään rahan määrä ei enää ole keskuspankin hallittavissa (FtRB 1.2.8), ja toisenakin, kun suurin osa rahasta ”syntyy” yksityisenä luottona, sen mukana syntyy myös lisää kysyntää rahalle, sillä velallisilla on halu säästää lyhentääkseen velkaansa. Korkean korkotason vallitessa tämä säästämistä lisäävä vaikutus voi jopa olla suurempi kuin uusien rahallisten säästöjen vaikutus kokonaiskysyntään. Rahan ostovoiman kehitystä (”inflaatiota” tai ”deflaatiota”) määrittää pitkälti nominaalisten (l. euroissa ilmaistujen) palkkojen kehitys, johon vaikuttavat lähinnä työn kokonaiskysyntä ja -tarjonta (sekä mahdolliset palkkaregulaatiot). (FtRB 1.3.5)

Nykyinen rahajärjestelmämme on oikeastaan vain tapa pitää kirjaa siitä miten paljon ihmiset ovat velkaa toisilleen. (FtRB 1.2.6) Pankkitalletuksesi ovat muiden velkaa sinulle – pankki on velkasuhteissa vain luottojen riskejä kantava, hinnoitteleva ja hajauttava välikäsi. Käteinen on vastaavasti saatavia keskuspankin kautta.

Kaikki velka on jollekin, eli saatavia (credit) ja velkaa (debt) on järjestelmässä aina yhtä paljon. Jos joillain ei ole mahdollisuutta ansaita elantoaan tai tienata lyhentääkseen velkojaan ja sen seurauksena meillä on yleisten palkkatason laskupaineita (tai niitä olisi ilman palkkarajoituksia), se tarkoittaa, että muut säästävät ”liikaa”. Pankkijärjestelmä on selitetty tarkemmin tässä videossa:

https://www.youtube.com/watch?v=KLqYnW1RmDE

Korko on kaiken aika-arvo ja järjestelmän tasapainottaja

Jos tämän luottorahajärjestelmän ymmärtämisyrityskin tuntuu vastenmieliseltä (vanhasta pois oppiminen on aina vaikein vaihe), selitetään sama suoraan työn tarjonnan ja kysynnän kautta. Monet samat asiat pätevät yhtälailla rajallisessa hyödykevaluutassa (kuten kulta tai bitcoin): Sellaisenkaan säästäminen ei ole työn talteen tekemistä. (FtRB 1.2.5, 2.2.2)

Palataan siihen, että viime kädessä ihmiset ostavat työtä toisiltaan tuotteiden ja palveluiden kautta. Yritykset ovat tässä prosessissa vain välikäsiä – kilpailevia organisatorisia muotoja tuotannon järjestämiselle. (FtRB 1.1.9, 1.3.3) Jos osalle ei tunnu riittävän töitä (kuin pakkojakamalla tai valtion velkaantumisella) tarkoittaa se, että jotkut muut tarjoavat enemmän työtä kuin ostavat (kuluttamisen ja reaalisten investointien kautta). Ihmisillä on siis keskimäärin halua säästää ”liikaa”, eli enemmän kuin sillä hetkellä tarvitaan reaalisiin investointeihin. Kun ihmisillä on jopa nollakoroilla halua säästää turhan paljon, se tarkoittaa sitä että tasapainokorkotaso olisi negatiivinen.

Korkotason funktio on pitää hetkellinen kokonaiskysyntä ja –tarjonta keskenään tasapainossa. Reaalikorkotaso (joka ottaa huomioon myös odotetut muutokset rahayksikön ostovoimassa) on käytännössä kaiken ”aikahinta” – eli tulevien tuotteiden ja palveluiden hinta suhteessa nykyisten vastaavien tuotteiden ja palveluiden hintaan. Samalla se määrittää toisen komponentin investointien tuottovaatimuksesta.

Pääoman kustannukset: riskinkanto ja kärsivällisyys – ja ne voivat olla negatiivisia

Harva tuntuu selvittäneen itselleen miksi ”pääomalla” ylipäänsä on tuottovaatimus, eli hinta. Eli miksi ihmisillä on oikeus vaatia tuottoa asioiden omistamisesta. (Tuotannon välineiden tuottavuutta lisäävä vaikutus ei vielä riitä perusteeksi pääoman tulo-osuudelle, sillä esim. Marxisti voi argumentoida tähän, että tuotannonvälineiden luoma lisäarvo kuuluu niille työntekijöille, joiden työllä kyseiset tuotannonvälineet on tuotettu, ja omistaja on yhä pelkästään riistäjä.)

Oikeistossa asia otetaan itsestäänselvyytenä, kysymättä sen tarkemmin ’miksi’. Usein retorisesti korot ja voitot linkitetään säästämisen ja pidättyväisyyden itseisarvoiseen hyveellisyyteen (ns. Protestanttinen työetiikka). Vasemmistossa taustalla lienee Marxilainen näkökanta, ettei pääomalla oikeasti olisi mitään oikeutta vaatia tuottoa ja että kaikki voitot ovat työntekijöiden riistämistä. Se on sääli, sillä jos joku vasemmistolainen olisi joskus perehtynyt pariin korko- ja pääomateoriaan, olisi tälle myös selvää, että pääoman ei itse asiassa aina tarvitse tehdä voittoa. Pääoman tuottovaatimus voi mennä negatiiviseksi. Ja sen pitäisi olla selvästi negatiivinen nyt, kun ihmisillä on liikaa haluja säästää. (FtRB 1.1.8)

Tuleeko suurena pommina, jos väitän että: Yritysten ja investointien ei tarvitse tehdä voittoa ollakseen kannattavia! Riittää kun niiden odotetaan tekevän tarpeeksi voittoa suhteessa riskittömään sijoitusvaihtoehtoon kattaakseen riskinsä. Marxin kielellä: Tuotannon välineiden omistajat voivat jopa joutua maksamaan oikeudestaan omistaa ne tuotannon välineet. Miksi he suostuisivat maksamaan? Koska se olisi paras tarjolla oleva tapa siirtää ostovoimaa tulevaisuuteen (eli ”säästää”). (FtRB 4.2.1)

”Oikeiston” puolella esiintyvä talousargumentointi tuntuu usein alitajuisesti kuvittelevan, että raha on jotenkin maagisesti talteen tehtyä työtä. Mutta, kuten todettiin, raha edustaa vain saatavia muilta. Työtä voi ”säilöä” vain reaalisena pääomana, ja talouden reaaliset investointimahdollisuudet rajoittavat sitä, miten paljon työtä voi kannattavasti tehdä ”etukäteen”. Näitä mahdollisuuksia taas rajoittavat teknologia ja odotettu tuleva kulutus. Ei kannata rakentaa taloa, jossa kukaan ei halua asua, eikä saapastehdasta, jos saappaille ei löydy käyttäjiä. (FtRB 1.1.8, 1.2.3, 1.3.2)

Etukäteen tehdyllä työllä on itse työn (vaivan) suorien kustannusten lisäksi kaksi muuta kustannustyyppiä:
– Riski, että investointi (etukäteen tehty työ) ei tuotakaan odotettua tulosta (esim. sijoitus epäonnistuu, jää kilpailijoiden jalkoihin tai sille ei olekaan odotettua kysyntää)
– Kärsivällisyys, eli se että tuotoksia joudutaan odottamaan, sen sijaan että ne saataisiin käyttöön heti työtä tehtäessä.

Mutta nämä kustannukset ovat subjektiivisia: Jos ihmiset ovat valmiita kantamaan riskejä ilmaiseksi, niillä ei välttämättä ole positiivista markkinahintaa. Esim. koko uhkapelitoimiala perustuu siihen että joillain riskeillä on pelaajille arvoa, eli "negatiivinen kustannus". Ja jos ihmisillä on tarpeeksi halua tehdä työtä etukäteen jopa ilman tuottoa säästöille, ei pelkästä säästämisestäkään tarvitse palkita ketään. Kun haluja säästää on liikaa, siitä pitäisi joutua maksamaan. (FtRB 1.1.8)

Korkojen nollaraja = pääoman minimipalkka

Korkotason mukaan määräytyvä riskittömien säästöjen tuotto määrittää myös kaikkien reaalisten investointien tuottovaatimuksia. Oman pääoman kustannus on muiden tarjolla olevien sijoitusten vaihtoehtojen tuoton menetys (eli eräänlainen vaihtoehtoiskustannus). Käytännössä kaikkia sijoituksia verrataan riskittömistä talletuksista saatavaan tuottoon.

Korkojen nollaraja on siis käytännössä ”pääoman minimipalkka”! Kun ihmiset säästävät liikaa, laman sijaan pitäisi siis seurata pääoman tuottotason putoaminen negatiiviseksi. Jos ”pääoman tarjonta” määritellään säästämishaluiksi ja ”pääoman kysyntä” tarjolla oleviksi kannattaviksi reaalisiksi investointimahdollisuuksiksi (esim. koneiden ja rakennusten rakentaminen, koulutus, tuotekehitys jne.), hetkellinen työn ylitarjonta on itse asiassa pääoman (säästöjen) ylitarjontaa! (FtRB 1.1.6, 1.1.8, 2.2.5.2)

Tässä vaiheessa fiskaalisen stimulaation kannattaminen – eli sen, että valtio ottaa lisää velkaa mahdollistaakseen yksityisen sektorin liikasäästämisen – on myös osaltaan pääoman minimipalkan ylläpitämistä. (FtRB 2.2.5.2, 2.2.6)

Pikettyn dilemma ratkeaa – Pääoma ei enää kasaudu harvoille

Pääoman hinnan ja tuottojen putoaminen negatiivisiksi ratkaisee myös Thomas Pikettyn teoksessaan ”Capital in the Twenty-First Century” esittämän ja keväästä (2014) asti pinnalla olleen ”r>g dilemman”. Pikettyn huolenaihe on, että kun talouden kasvuvauhti (g) hiipuu alle pääoman tuottotason (r), pääomat kasaantuvat vain entisestään nykyisen omistajaluokan käsiin ja näiden kasvavat pääomatulot lisäävät myös tulojen epätasa-arvoisuutta.

Klassisemmin suuntautuneet talousteoreetikot ovat huomauttaneet tähän, että kun jostain tekijästä on ylitarjontaa, sen hinnan/tuoton pitäisi laskea. (Milanovic 2013, p. 10) Juuri näin! Mutta mielenkiintoisesti kukaan ei huomauta, että pääoman tapauksessa näin ei nyt käy, sillä korkojen nollarajan johdosta rahalliset säästöt pysyvät pääoman turvasatamana ja ”minimipalkkana”, vaikka pääomasta olisi ylitarjontaa.

Elämme ”kapitalismissa”, joka pyörii rahalla, mutta kukaan ei tunnu tietävän mitä tämä ”kapitaali” on tai miksi sillä on tuottovaatimus, ja rahasta uskotaan yhä sisäisesti ristiriitaisia, satoja vuosia vanhoja lastensatuja, jotka olettavat rahan olevan kolikoita ja seteleitä tai jokin muu "hyödyke". Ilmankos ongelmat eivät ratkea.

Mutta entäs kuplat?

Inflaatiovakaus rahapoliittisena tavoitteena tarkoitaa käytännössä kokonaiskysynnän ja –tarjonnan pitämistä tasapainossa. Valitettavasti rahapolitiikalla on nykyisin implisiittisesti toinenkin tavoite: nimittäin sijoitusmarkkinoiden vakaus. ”Liian matalia korkoja” syytetään usein myös sijoitusmarkkinoiden kuplista. (FtRB 4.2.4.9) Mutta jos kilpailu toimii tehokkaasti, sen pitäisi pitää pidemmällä aikavälillä yritysten voitot suunnilleen korkotason (ja alan riskipreemion) määrittämällä tasolla: Alempien korkojen pitäisi johtaa lisäinvestointeihin, jotka lisäävät kilpailua ja laskevat tuotteiden hintoja tai nostavat palkkoja – laskien voittoja. Korkojen laskun pitäisi siis vain johtaa alempaan pääoman keskimääräiseen tuottoon ja siten alempaan pääoman tulo-osuuteen, jolloin työlle jää isompi osa tuloista.

Ensimmäinen asia, mitä pitää tehdä, on siis pyrkiä eliminoimaan yksityisiä monopoleja ja tehostaa kilpailua esim. helpottamalla uusien yritysten tulemista markkinoille. (Korkotason vaikutusta omaisuuslajin tai yrityksen arvoon voisi mahdollisesti jopa käyttää monopoli-indikaattorina. (FtRB 1.3.2))

Mutta on olemassa eräs omaisuuslaji, joka säilyttää arvonsa ja generoi positiivista kassavirtaa vaikka korot laskisivat minne. Tämä johtuu siitä, että sitä ei voi tuottaa lisää, kun sen tuottovaatimus laskee ja arvo nousee, eikä sille myöskään juuri ole korvikkeita. Ja tämä omaisuuslaji on kiinteistöjen sijaintiarvo eli ”maa”! (FtRB 1.1.11, 4.3.1)

Verottamaton maan (sijainnin) yksityisomistus on pohjimmiltaan suurin ”vapaan” markkinatalouden ”bugi” – markkinahäiriö. Se on juurisyy kiinteistökupliin sekä merkittävä tulo- ja varallisuuserojen kasvattaja. Esimerkiksi tuetuilla asuntolainoilla ylläpidetty omistusasumisparadigmammekin on oikeastaan vain tämän monopolin oireidenhoitoa. Ja tämän varjolla luodut asumistuet ja asuntolainatuet ovat yhteiskuntamme suurin tulonsiirtojärjestelmä veronmaksajilta ja vuokranmaksajilta kiinteistönomistajille. Tästä ongelmasta ja yksinkertaisesta (satoja vuosia tiedetystä ratkaisusta) lisää seuraavassa kirjoituksessa!

Kärsimätön voi lukea lisää työstä, pääomasta, maasta, rahasta ja monista muista talouden paradokseista, harhaanjohtavista termeistä sekä yksinkertaisista ratkaisuista haastaviin ongelmiin osoitteessa rootbug.org ja vastajulkaistussa kirjassa ”Fixing the Root Bug: The Simple Hack for a Growth-Independent, Fair and Sustainable Market Economy 2.0” (Kindle, iBooks, painettu). ”FtRB”-viittaukset tässä kirjoituksessa viittaavat kyseisen kirjan lukuihin, joissa teemaa käsitellään tarkemmin.

Seuraa Root Bug:ia:
Twitter: @TheRootBug
Facebook: .com/TheRootBug
YouTube: .com/DaRootBug

TuureParkkinen
Sitoutumaton Helsinki

Tuure Parkkinen on institutionaalinen yrittäjä, talousinsinöörifilosofi ja generalisti, jonka intohimo on olennaisten kysymysten kysyminen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu