Tuloeroille ei ole Suomessa juuri mitään oikeutusta

Suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa tuloeroista puhutaan kuin jonain luonnonlakina, joita voi lievittää vain valtion toimeenpanemilla tulonsiirroilla. Toisaalta porvariston puolella tuloeroja yritetään myös oikeuttaa jotenkin itsessään ”tuottavana” tekijänä.

Kukaan ei tunnu kysyvän sitä olennaisinta kysymystä: Mikä on tuloerojen funktio? Tämän voisi jakaa vielä erikseen pääomatulojen tuloja polarisoivaan vaikutukseen sekä eri alojen välisiin palkkaeroihin ja kysyä:

  1. Miksi ihmisille ylipäänsä pitää maksaa jostain aktiviteetista palkkaa (ja toisista ei)?
  2. Mikä määrittää pääoman tuottotason? Miksi pääomalla on tuottovaatimus eli kustannus? Ts. miksi ihmisiä pitää palkita omistamisesta ja säästämisestä?

Työmarkkinajärjestöillä (tai pitäisikö sanoa “työkartellijärjestöillä” tai ”ihmiskauppajärjestöillä”) on omat tarinansa asiasta. Työnantajapuolen (sekä normatiivinen että deskriptiivinen) kanta on että tuloerot johtuvat “tuottavuuseroista”. Tätä ”totuutta” toitotetaan mm. Tähtisen ja Törmäsen EVA:lle laatimassa ”Oikea palkka” pamfletissa. Ammattiliitot taas vaativat palkankorotuksia työtehtävän vaatiman kokemuksen ja osaamisen mukaan.

Työnantajapuolen väite on täyttä puppua eikä ammattiliittojen näkemyskään oikeudenmukaisesta tulonjaosta ole yhteensopiva markkinatalouden perusidean kanssa.

Molemmilla puolilla palkkaa pidetään jonkinlaisena arvon mittarina. Oikeistossa ”arvo” rinnastetaan markkinahintaan ja vasemmisto liittää tasaisen tulonjaon jotenkin jännästi ihmisten tasa-arvoisuuteen. Mutta markkinahinnat tai raha eivät todellakaan ole mitään absoluuttisia arvon mittareita. Vanhemmuus on todella arvokasta, vaikka siitä ei kenellekään tarvitsisi maksaa. Ja jos joku väittää että seksuaalinen kanssakäyminen on sitä arvokkaampaa mitä enemmän siitä maksetaan, sallinette allekirjoittaneen olla hyvin eri mieltä. Vapaaehtoistoiminta noin ylipäänsä ei ole arvotonta.

Markkinataloudessa hintojen (tuotteiden ja palveluiden välisen vaihtosuhteen) funktio on tuoda kysytyt ja tarjotut määrät keskenään tasapainoon. Kun jostain on pulaa, sen nouseva markkinahinta kannustaa tuottamaan sitä lisää tai harkitsemaan sen kuluttamista vähemmän. Kun taas jotain tuotetaan liikaa, ylitarjonta saa sen hinnan laskemaan, mikä tekee tuotteesta vähemmän kannattavan tuottaa ja houkuttelevamman vaihtoehdon muulle kulutukselle.

Samoin palkkojen funktio on tasoittaa eri työtyyppien tarjottuja ja kysyttyjä määriä – eli rakenteellisia epätasapainoja. Korkeampien palkkojen funktio on houkutella ihmiset tarjoamaan enemmän jotain tiettyä työtä. Koska korkeampi palkka ei välttämättä saa yksilöä tekemään enemmän työtä, tuloerojen funktio pääasiassa houkutella useampi henkilö tarjoamaan työtä, josta on pulaa, ja kouluttautumaan sellaista varten, sen sijaan että tekisivät jotain muuta. (Tämä koskee varsinkin pysyvästi korkeampaa palkkaa – ks. lääkärien downshiftausesimerkki alempana.)

Oikeastaan ainut syy maksaa kenellekään yhtään mistään on se, että kyseistä hommaa ei kukaan suostuisi tekemään ilmaiseksi tarpeeksi paljon ja/tai tarpeeksi laadukkaasti. Hypoteettisesti, jos meillä olisi tarpeeksi vapaaehtoisia sydänkirurgeja, ei sydänkirurgiasta tarvitsisi maksaa kenellekään yhtään mitään. Tämä ei tietenkään tekisi sydänkirurgisista operaatiosta yhtään vähemmän arvokkaita tai ”tuottavia.” Jos kysyntä ja tarjonta kohtaisivat automaattisesti vapaaehtoispohjalla, ei tarvittaisi markkinataloutta ollenkaan. Marxistinen utopia tai The Zeitgeist Movementin ajama ”resource-based” talousmalli toimisi mainiosti.

Työnantajakartellin väite tuottavuudesta tuloerojen oikeuttajana kaatuu heti alkuunsa siihen, ettei kahden eri tyyppisen työn välistä tuottavuutta voi edes verrata. Tuottavuudella tarkoitetaan taloustieteessä yleensä yksikkötuottavuutta, eli miten paljon (ja miten laadukasta) lopputuotosta saadaan aikaan tietyllä työpanoksella (tai muulla input-resurssilla, jonka tuottavuutta mitataan). Tuottavuutta voi verrata absoluuttisesti vain sellaisten töiden välillä, joilla on yhteismitalliset lopputuotteet.

Edes yksittäisen tuotantoprosessin sisällä ei voi verrata eri tuotantovaiheiden vaatiman työn tuottavuutta, sillä kaikki osat saattavat olla yhtä välttämättömiä toimivan lopputuotteen aikaansaamiseksi. Eri vaiheiden suorat lopputuotteet eivät ole yhteismitallisia.

Tietysti lopputuotteiden markkinahinnat yhteismitallistavat kaikenlaisia lopputuotoksia. Mutta jos tuottavuutta lähdetään mittaamaan ”rahallisena tuottavuutena” eli sinä, miten isoa hintaa lopputuotteista voidaan saada, päädytään varsin kummallisiin tuottavuusjohtopäätöksiin. Ensinnäkin tuottavuutta voitaisiin lisätä ylläpitämällä keinotekoista pulaa ko. resurssista tai sen tuottamiseen tarvittavasta työstä. Esimerkiksi lääkärien palkkojen jatkuva nousu ei ole seurausta lääkärityön tehostumisesta, vaan yksinkertaisesti siitä, että lääkäreistä ylläpidetään pulaa rajoittamalla koulutuspaikkoja. Koska terveyspalveluiden kysynnällä on hyvin vähän hintajoustoa (koska lääkäriin on kipeänä pakko päästä ja valtio subventoi niitä), johtaa tämä kilpailu rajallisesta työvoimasta tietysti jatkuvasti nouseviin palkkoihin ja terveyspalveluiden hintoihin.

Toisaalta kaikki vapaaehtoistyö olisi tällaisella mittarilla täysin tuottamatonta, riippumatta siitä, miten paljon toimintaa tehostetaan.

Ammattiliittojen ajatus, että palkat korreloisivat työn vaativuuden mukaan on siinä mielessä oikeansuuntainen, että näin markkinataloudessa usein käy, sillä vaativampien tehtävien edellyttämästä osaamisesta on usein enemmän pulaa. Työn vaatimat taidot (easiness and cheapness vs. the difficulty and expense of learning the required skills) olivat myös toinen viidestä Adam Smithin mainitsemasta seikasta, jotka saattavat vaikuttaa palkkatasoihin. Mutta tämäkään ei ole luonnonlaki. Jos kaikki innoissaan haluavat kehittää osaamistaan ja pitävät vaativampia tehtäviä mielekkäämpinä ja haluttavampina, voidaan päätyä tilanteeseen, jossa ”vähemmän vaativiin” tehtäviin joudutaan kannustamaan ihmisiä korkeammilla palkoilla. Näin siis reilussa markkinataloudessa, jossa kaikilla on oikeasti vaihtoehtoja. Mikään ei myöskään sano, että esimiehelle pitäisi aina maksaa enemmän kuin tämän alaisille. Esimerkiksi myyntialalla huippumyyjä saattaa ansaita enemmän kuin myyntijohtaja.

Saman työtehtävän sisällä lopputuotteet ovat yhteismitallisia ja tällöin tuloerojen voi odottaa heijastavan paremmin yksilön tuottavuutta, jos työ on sellaista että yksilön vaikutus on selkeämmin eriytettävissä (eikä esim. tiivistä tiimityötä). Mutta tämäkin lopulta riippuu siitä, miten kyseinen yritys on päättänyt kannustaa työntekijöitään. Tutkimusten mukaan raha ei ole paras kannustin saada ihmisiä tekemään työtä kovemmin tai paremmin – varsinkaan luovuutta vaativissa tehtävissä.

Kun ymmärretään, että tuloerojen tarkoitus on tasapainottaa kysyntää ja tarjontaa rakenteellisesti, voidaan varsin nopeasti nähdä, miksi Suomessa valtaosalle* tuloeroista ei ole juuri mitään oikeutusta. Kun koulutuspolitiikalla rajoitetaan opiskelupaikkoja ja siten tietylle alalle pääsevien henkilöiden määrää, eivät tuloerot pääse tekemään sitä, mitä niiden olisi tarkoitus tehdä. Mekanismi muuttuu helposti jopa nurinkuriseksi: Mitä korkeammaksi lääkärien palkat nousevat, sitä enemmän nämä vain downshiftaavat. Tämä on ymmärrettävää: Toimeen tulee hyvin vähemmälläkin työllä ja vapaa-ajan marginaalinen arvo suhteessa lisäansioihin nousee. Lääkärityön tarjonnan hintajousto voi siis olla jopa negatiivinen! (Tilanne olisi toinen, jos koulutusmäärät kasvaisivat korkeampien palkkojen seurauksena ja siten niiden voitaisiin olettaa olevan väliaikainen mahdollisuus tienata enemmän talteen.)

Jos halutaan kaventaa tuloeroja kestävästi ja erityisesti poistaa epäoikeudenmukaisia tuloeroja, pitää pyrkiä maksimoimaan liikkuvuus ja työntekijöiden valinnanvara. Koulutusmahdollisuuksien takaamisen lisäksi se edellyttäisi sitä, että työnjakaminen olisi kannattavaa. Tätä liikkuvuutta ammattiliitot nimenomaan yrittävät estää – taatakseen ”asiakasuskollisuutensa” ja oikeuttaakseen oman olemassaolonsa.

Usein koulutuspaikkojen rajoittamista perustellaan koulutuksen suurilla kustannuksilla. Tämä on hassua, sillä esim. lääkärien tapauksessa koulutuksen lisääminen vaikka 20 %:lla todennäköisesti pudottaisi lääkärien palkkakustannuksia (jotka ovat julkiselle sektorille vielä isompi rasite) pidemmällä aikavälillä ainakin 20 %. Toisaalta vaikka lisäkoulutuksesta koituisikin julkiselle sektorille lisäkustannuksia nettomääräisesti, olisi silti oikeudenmukaisempaa laittaa koulutukselle vaikka jonkinlainen (opintolainalla rahoitettava) hinta kuin antaa osalle ilmaiseksi kallis koulutus ja etuoikeutettu asema korkeapalkkaisella työmarkkinalla ja toisille lähes yhtä kyvykkäille halukkaille ei kumpaakaan.

Jos joku pitää oikeudenmukaisena ja haluttavana tällaista meritokraattista nollasumma-kilpailuyhteiskuntaa, jossa joillain pääsykokeilla ja ylioppilaskirjoituksilla päätetään ketkä pääsevät tekemään haluttuja hommia ja ketkä tuomitaan tekemään ”paskaduuneja” läpi elämänsä, niin pitäköön tunkkinsa. Mutta siinä tapauksessa voitaisiin kaikille aloille saman tien määrittää samat palkat. Se että lisäksi paskaduuneista saa paskaa palkkaa ja arvostetuista unelma-ammateista tähtitieteellistä liksaa on jo totaalisen epäoikeudenmukaista. Lisäksi väitän, että tällainen tarjontapuolen suunnitelmatalous ei olisi kovin hyvä mukautumaan teknologisiin ja kulutushalullisiin muutoksiin.

Reilusti toimivassa markkinataloudessa ei ole voittajia ja häviäjiä, vaan kaikki voittavat omalla tavallaan. Mutta tämän toteutuminen edellyttää kuitenkin sitä, että kaikilla on vaihtoehtoja.

Moni myös ajattelee, että lääkäreille pitää maksaa, koska työtehtävä on ”arvovaltainen”. Mutta työstä saatava ”sosiaalinen pääoma” on myös tietynlaista korvausta työstä. Siten palkan ja työn arvostettavuuden pitäisi enemmänkin olla komplementaarisia toisilleen, eli arvostuksen pitäisi laskea tarvetta rahalliselle korvaukselle. Tämä (”honorableness” vs. “dishonorableness”) oli oikeastaan osa ensimmäistä Adam Smith:in viidestä työn palkkatasoon vaikuttavasta seikasta.**

(HUOM: Tämä teksti EI ole hyökkäys tai syytös lääkärikuntaa tai ketään yksittäistä lääkäriä kohtaan. Arvostan sekä henkilöitä että ammattia suuresti. Tässä kritisoidaan puhtaasti ammattiliittoinstituutiota, eturyhmäpolitiikkaa ja nykyistä vinksahtanutta työmarkkina-asetelmamme.)

Summa summarum, suunnitelmatalous koulutuspolitiikassa ei ole millään tavalla yhteensopiva markkinatalouden palkkamekanismin kanssa.

Entäs sitten pääomatulot? Palataanpas kysymykseen 2, eli siihen miksi ihmisiä pitää palkita asioiden omistamisesta. Toisessa blogikirjoituksessa selitin jo sitä, miten pääoman (eli etukäteen tehdyn työn) kustannukset ovat oikeastaan riski ja kärsivällisyys. Pyrkimys alentaa pääomatuloja pääomatuloveroilla ei siis ole kovin kestävä: Se ei alenna pääoman tuottovaatimusta! Siten se tod. näk. joko nostaa pre-tax voittoja tai lopettaa toiminnan kokonaan.

Jos oikeasti halutaan laskea pääoman tulo-osuutta, pitää eliminoida yksityiset monopolit ja verottaa rajallisia, elintärkeitä resursseja sekä poistaa korkojen nollaraja. Tämän jälkeen kaikki, mikä laskee tasapainokorkotasoa, laskee pääoman tulo-osuutta. Ja itse asiassa kaikenlaiset palkkarajoitteet ja liian antelias sosiaaliturva nostavat tasapainokorkotasoa vähentämällä deflaatiopaineita tai lisäämällä inflaatiopaineita suoraan. Siten, varsin ironisesti, ammattiliittojen (markkinoita jäykistävä) peli pelaa käytännössä suurpääoman pussiin tässä keinotekoisessa työn ja pääoman välisessä konfliktissa, jonka kompromissipoliittinen, eturyhmäkeskeinen sopimusyhteiskuntamme (lue: ”kiristys- ja valitusyhteiskuntamme”) on luonut (silloin kun ei olla korkojen nollarajalla).

Pääomatuloista esimerkiksi asuntojen arvonnousu on täysin ansiotonta tuloa, joka jakautuu ihmisille siinä suhteessa, miten ison ja edullisen asuntolainan näiden tulojen suuruus ja varmuus mahdollistaa.

Lisää siitä, miten monet vasemmiston ajamat oireidenhoitokeinot potkivat nimenomaan työntekijöiden nilkkoja kirjan Fixing the Root Bug (Kindle, iBooks, painettu) luvuissa:
2.2.3.1 Collective Bargaining – ‘Blackmail Is Solidarity’
2.2.3.2 Restricting Supply – ‘Stay out of Our Territory’
2.2.3.3 Wage Regulation by the Government – All or Nothing
2.2.3.4 Social Support and Other Transfer Payments – Robin Hood Politics

Palkoista ja tuloeroista luvuissa:
1.1.6 The ‘Market Forces’ – How Prices Balance Supply and Demand
3.2.2 Unfair Income Differences and Limits to Social Mobility
4.1 Maximizing Flexibility to Eliminate Labor Market Mismatches and Increase Adaptability

Pääoman tulo-osuudesta, monopoleista ja korkojen nollarajasta:
1.1.8 Labor and Capital (and Land?) – The Factors of Production
4.2.1.1 The ZLB[Zero Lower Bound of Interest Rates] Is the Minimum Wage of Capital, Nominally Maintained by Physical Cash
4.3 Eliminating Private Monopolies and (Other) Privileges

Pian tulossa eturyhmäpolitiikkaa ravisuttava kirjoitus siitä, miten moni puolue vedättää itseään ja äänestäjiään keskittymällä siihen “mistä välistä” verot otetaan (eli kuka ne laitetaan tilittämään) ja kenelle tuet maksetaan – mikä ei välttämättä määritä kenen kustannukseksi/eduksi kyseinen vero/tuki oikeasti koituu.

Seuraa Root Bug:ia:
Twitter: @TheRootBug
Facebook: .com/TheRootBug
YouTube: .com/DaRootBug

 

*Toki on myös taitoja, joista olisi pulaa jopa ilman koulutuspaikkojen rajoituksia tai muita rakenteellisia jäykkyyksiä, kuten hoiva-alan osaaminen tai korkeassa kysynnässä olevien ohjelmointikielten hallitseminen.

**Mielenkiintoisesti, Smith selitti ammattimuusikoiden ja –tanssijoiden korkeaa palkkatasoa sillä, että näistä asioista rahallisen korvauksen ottaminen ylipäänsä on häpeällistä (samaan tapaan kuin prostituutio) ja siksi palkan on lopulta kompensoitava myös tätä häpeää 😀

Alaviite 1517 kirjasta “Fixing the Root Bug”, lainaten Smithin “An Inquiry Into the Nature and Causes of the Wealth of Nations” –teosta:

“There are some very agreeable and beautiful talents of which the possession commands a certain sort of admiration; but of which the exercise for the sake of gain is considered, whether from reason or prejudice, as a sort of public prostitution. The pecuniary recompense, therefore, of those who exercise them in this manner must be sufficient, not only to pay for the time, labour, and expense of acquiring the talents, but for the discredit which attends the employment of them as the means of subsistence. The exorbitant rewards of players, opera-singers, opera-dancers, etc. are founded upon those two principles; …” (Smith 1776, p. 92) Wonder what Adam Smith would think of the stage shows and music videos of “modern” pop artists like Christina Aguilera, Katy Perry and Miley Cyrus. 

TuureParkkinen
Sitoutumaton Helsinki

Tuure Parkkinen on institutionaalinen yrittäjä, talousinsinöörifilosofi ja generalisti, jonka intohimo on olennaisten kysymysten kysyminen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu